Borderline & Beyond: It puts the lotion on it´s skin...

…or else it gets the hose again.

Onni on teonsana.

Lähdimme Ko Phan Nganilta (milloin tulee h ja milloin ei?) kohti Ko Pi Pi:tä. 850bahtia veneestä, bussista ja taas veneestä ei ollut mahdoton hinta, jolla siis siirryimme Siaminlahdelta Andamaaninmeren puolelle.

Pi Pi tuhoutui vuoden 2004 tsunamissa ilmeisesti kokonaan mutta nykyään on jo taas pystyssä tuhansine rihkamakoruineen ja hellomistermassage-tyyppeineen ja turisteineen. Evakuaatio-kylttejä ja merkattu poistumisreitti ylemmille maille on aika jotenkin… HC:n näköinen. Toivotaan, ettei tällä kertaa tule vedenpaisumusta. Tuskin tulee vaan kukapa Äiti Maasta tietää.

Tunnin yöunilla ja aika pitkän matkustuspäivän jälkeen päädyimme sitten Stockholm Syndrome- nimiseen keskustapaikkaan, jossa Jimmy ja Atte pelasivat beerbong-peliä (jossa yritetään heittää pingispallo toisen tuoppiin) ja minä kuuntelin dupsteppiä ja join ehkä muutamankin liikaa.
Pikkutunneilla Atte häipyi ensimmäisenä ja minä pian perästä. Vain huomatakseni, että ovi on lukossa ja Atte kuorsaa tyytyväisenä sisällä. Puolen tunnin ovenhakkauksen jälkeen päätin käydä pitkäkseni pienen bungalowimme terassille ja tilauksestahan tuli sitten monsuunimyrsky.
Ne on muuten ihan vähän kovempia kuin Suomen vastaavat. Vettä tulee sellainen 3m/h, salamia ja meetwurstia lentelee, akkanen jyrisee ja tuulee enemmän kuin Niuvanniemen mielisairaalassa jokakeväisen syysjamboreen aikaan.

Jossain vaiheessa heräsin kuitenkin sisältä, mutta ulkona nukuttu parituntinen aiheutti sen, että muutama tuhat tuhatjalkaisia oli sitten syönyt molemmat kyynärpääni aika punaisiksi. Kutittaa jonkinverran. Pohjetta särkee. Hiki valluu. Näläkä. Missä on mun lihapullat ja perunamuusi häh!

Länkkärilomailua jatkuu vielä viikon verran, ennen kuin siirrymme Malesiaan, josta Jimmy lentää kohti Australiaa ja me Aten kanssa jatketaan kohti Indonesiaa. Siellä saa sitten olla ruohonjuuritasolla, syödä hiekkaa eikä kukaan puhu englantia. Jota ne täälläkin puhuu aika ala-aste tasoisesti. Vaan miksipä valittaisin, ei heidän tarvitse opetella englantia. Tai ei heitä kukaan opeta. Kaikesta kuitenkin selviää hyvin ja paikalliset (joita on tuhatta turistia kohtaan yksi) osaavat perusasiat ja vedet ja ruoat löytyy aina. Ja mangoshaket! Mun uus lemppari. Tai banaanisellainen.

Onni on puhdas t-paita.

Olen ollut aika ahdistunut välillä. Tarvitsen näköjään rauhallisuutta ja tasaisuutta itseluottamukseni pysymiseen hyvällä tasolla. Eilen pelkkä kävely ja ruoan tilaaminen oli jokseenkin vaikeaa. No ehkä jos yöunet jää nollaan, syönyt on viimeksi 8h sitten, vesipullo unohtui ostaa eikä tiedä milloin pääsisi vessaan on aika turvaton meininki ja kaikkia voisi ahdistaa. Minulle perusjutut ei ole kuitenkaan koskaan olleet itsestäänselvyyksiä. Niitä on yrittänyt opetella ja oppinutkin. Että ihmiset ei naura jos sä tilaat ruokaa. Tai tuijota jos kävelet kadulla.

Tämäkin mesta on lähempänä länsimaista kuin aasialaista. Siinä mielessä luulisi, että olisi helppoa. Ja tavallaan onkin. Hyvinkin helppoa. Kaikkea on enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki on myös kalliimpaa kuin mantereella. Ja tällaisessa paikassa, surprise.
Odotan kuitenkin jo autenttisempaa menoa. Jota luultavasti saan vielä kokea kyllästymiseen asti.
Ja jälleen kun on nukkunut, saanut syödäkseen ja maata jalkojensa alle, on olo seesteinen ja hyvä.

Illalla taas keskustaan (jonne kävellään, my god, 500m. Tämä on niin pieni paikka, ettei autoja tai edes mopoja ole). Taidan tilata itselleni Changin ja istua people-watchingin merkeissä. Miettiä asioita, mitkä määrittävät minua. Luulen, että löydän jotain. Palan kosmosta tai empiiristä tuntoa vastakkainasettelusta, ihmisten samankaltaisuudesta, rahan vallasta kulttuurin tuhoamiseen, tai vain huonoista jutuista. Tai sitten niistä hyvistä, joita Jimmyn ja Atten kanssa kyllä riittää. Kolmestaan reissaaminen ressaa välillä, ja kränää tulee mutta pojat on poikia and they´re my niggas. 99 problems but a bitch ain´t one.

Onni on valinta.

Rakkautta, hyvät kanssaihmiset.