Losing the Sunsets

Well, at Sunset Beach that's quite impossible.

You'll never get them back

Oon tässä kolme päivää miettiny, että mikä hemmetin pamaus kuuluu katolta aina välillä.
Tänään tajusin, että apinathan ne siellä pomppii.
Apinat! Saatana...
Aina sama juttu!

Bookkasin kolmen päivän kiipeilykurssin. Toissapäivänä innostuin ottamaan puolipäivää ja kipinä oli pakko saattaa roihuun. Aivan järkyttävän siistiä toimintaa. Tänään olen oppinut niin tuhottoman paljon solmuista ja varmistuksista ja kaikesta, että huh huh...

Se onkin jännä. Koska olen aina ollut vähän epävarma itsestäni. Tänään pärjäsin niin hyvin, että viimeinen kiipeäminen oli lähellä lead-climbea. Eli johtaja vie köyden ylös eräänlaiseen ankkuriin jolloin seuraavat voivat kiivetä turvallisemmin. No. Kävi niin. Että ylhäällä ollessani opettajain käski irroittamaan hänen varmistusköyden. Että minä teen nyt oman, jonka avulla laskeudun alas. Onko pikkuisen hc-testi ihmiselle, joka ei luota omiin kykyihinsä suurimman osan ajasta. Minut ja varman kuoleman erottaa ainoastaan yksi solmu, jonka tänään opin tekemään. Vain se. On pakko luottaa, että se meni oikein, tuplasti varmistamalla tietty. Heittäytyessäni alas oli kyllä äitiä ikävä. Mutta solmu piti koska ei tämä taivaalta näytä. Tai no vähän näyttää mutta ei ihan vielä kun naiset ei oo alasti ja olut ei oo ilmaista. Puoliksi molemmat vain!

Opin tänään myös, että kiipeilyssä on kyse paljon muusta kuin kiipeämisestä:
"Climb not with your strenght but with your mind." -Joku huru-ukko Justin

On luotettava itseensä. Ja jos tekee virheen ja putoaa niin on vain otettava lisää vauhtia kalliosta, ettei
ruhjoudu vaan saa hypättyä irti ja voi taas ottaa tukea jaloilla selkä suoraan alaspäin. On luotettava köyteen ja ennenkaikkea siihen ihmiseen alhaalla, joka pitelee sinua ns. belay-devicen kautta. On oltava fyysistä kuntoa kannatella itseään hiuskarvan varassa. Henkistä, ettei pelkää. Tai saa pelätä mutta on oltava rohkea. Muistathan!

Pahinta on ollut se kun huipulta pitää tulla alas. On päästettävä irti. Kädet irti ja heittäydyttävä kuolemaan. Joka ei tietenkään ole kuolema vaan hetimmiten köysi kiristyy alhaalla olevan toimesta ja sitä pomppii hallitusti alas. Mutta se alku. Jokainen itsesuojelusolu huutaa olemaan päästämättä irti, senkin hullu. Adrenaliini virtaa sekunnissa nollasta sataan. Mutta joka kerta luotan enemmän. Joka kerta tuntuu alhaalla paremmalta. Joka kerta tahtoo takaisin ylös ja oppia lisää.

Melkein koko päivä meni solmujen opettelussa. En ihmettele. Muutama yksinkertainen juttu pitää sinut hengissä. Ja ainoastaan ne! Tai oikeastaan vielä kärjistetymmin se double eight figure, jonka juuri itse solmit itsellesi ja kiinnitit valjaisiin. On luotettava, opittava!

And ancient shades of black

Pari germaanitypykkää ilmoittautui tänään puolen päivän kurssille huomiseksi. Rasta-opettajani Ning (ei hajuakaan miten kirjoitetaan, voi olla Nin, Ning, Knighgtigv tai Grgbnmotrw mutta kuulosti Ningiltä) on erittäin pätevä kaveri vaikka puoliakaan en pidgin-englannistaan ymmärrä. Sen tajusin kuitenkin, että jos varsin hyvännäköiset germaanit tahtovat ottaa sittenkin kokopäivän kurssin, toisella puolikkaalla hän vie meidät luolaan, jossa minä voin "vahingossa" "hipelöidä" "heidän" "takamuksiaan". No ei vaan. Hämmästytän ne huomenna taidoillani. Sillä olen melko varma, että Ning tämänpäiväisistä silmäniskuistaan päätellen pistää minut (perkele soikoon) heti aamulla leadaamaan. Ja ne solmut mitä ylhäällä solmitaan ei oo muuten perus-umppareita. Että jos huomenna olen naisiin-lähtemättömän-vaikutuksen tehneenä pudonnut samantien alas kalliolta heti aamusta niin kiitos ja kippis. Tsop dii!

5b Diamond Cave. Aloittelijallekin jo vaativa. Tai ainakin mulle.

Noin 365 astetta minua kovempi jätkä… Vinkki: Keskeltä kuvaa luoteeseen.

Ning! Huippujätkä.

Hiijohei ja rommia pullo.

"Opetellaan ne solmut tässä ku putoat vain metrin selälles…" Aikamoiseen kiveen, voisin lisätä.

Mikä. Double eight figure. Pitäs mennä silmät auki.

Tuplavarmistus pelastaa minut sinun hautaamiseltasi.

About those sunsets you say… Losing them is not an option.

Syökää pernaa ja kuunnelkaa apinoiden viserrystä.

The Walls Breed Larvae

Factually I, I´m just a piece of it

Mä en nyt jaksa alkaa teille mitään tarinoita kertomaan. Vai jaksanko.
No. Kerrotaanpas sitten, yleisön pyynnöstä huolimatta:
Vietin Krabi Townissa viis päivää ja tulin sitten Railay Beach- nimiseen paikkaan.
Mantereella, mutta tänne pääsee vain veneellä kun on kallioiden ja läpitunkemattoman viidakon ympäröimä. 200bahtia ja 20min ja nousuveden aikaan pääsi jopa laiturille. Äkkisiltään aika hyvä mesta. Oon kiipeilly vähän joka paikkaan ja huomenna meen puolenpäivän kiipeilykurssille! Supersiistiä!
Tosin se on jo aamusta, joten jos huvittaa niin voin olla koko päivän!

Nousuvesi on aika outo asia. Tai siis vuoksi ja luode ja vuorovesi ja mitä näitä nyt on. Kuuden tunnin sykleissä ranta on joko kiveä tai vettä. Suomessa kun ei tämmöseen ole tottunut. Yhdelle hippibeachille pääsee ainoastaan laskuveden aikaan. Tai sitten viidakkopolkua, joka on kuulemma aika paha. Ei haittaa mua mutta rinkan kanssa ei ehkä ole mitään asiaa sinne. Tänään nukuin 12h eikä stressaa yhtään!

I think a ride with me is great

On hienoa olla reissussa pitkän aikaa. Monet, joihin täällä törmää, kertovat, että joo täällä on nyt aikaa kaks päivää ja sit seuraavaan ja sit 2000km ja siellä päivä ja. Aika flashbackia. Ymmärrän tietysti, että haluaa kokea mahdollisimman paljon jos ei ole aikaa olla pitkään. Mutta ei noin ehdi saada tuntumaa oikein mistään kun koluaa vain pakollisia nähtävyyksiä ja juoksee joka paikkaan. Tänään en ole tehnyt mitään! Nukuin ja kävin syömässä ja bookkasin sen kurssin. Sitten oon pelannut! Age of Empiresiä. Ei tartte juosta, ennättää saada sielua menoon mukaan.

Sen oonkin ottanut johtonuoraksi:
Mitä nopeammin ja pidemmälle matkustaa, sitä kauemmin pitää odottaa, että sielu tulee mukaan, kuten olen aiemmin kertonutkin. Sanoisin, että sielu etenee kävelyvauhtia, mutta aineettomana ei tarvitse levähdystaukoja niin paljon. Joten, Se voisi taittaa 5km/h. 120km/päivässä. Jos seuraavana siirryn pitkän matkan, eli n. 500km Malesiaan, on odotettava vähintään neljä päivää, että saa mitään tuntumaa mihinkään. Sounds fair and reasonable.

Heavenly shades of night are falling

Aivan järkyttävän hieno ukkonen eilen illalla. Mitään ei kuulunut, mutta salamat täyttivät taivaan parin sekunnin välein. Tuijotin näytelmää puoli tuntia rannalla CokisLight kädessä ja Changi pussissa.
Olin myös länkkäri ja tilasin raflasta pizzan. Pahoittelen.
Huomenna syön pelkkiä kiviä, niin kuin true paikalliset tekee.
Mutta yritän saada elooni mukaan enemmän luontoa ja vähemmän moderniutta.
Tai jotain. Back to the mothafucking roots, people!

Elämä on leppoista, mielialat vaihtelevat vuoroveden mukaan, mutta tällä hetkellä olen taas kalliossa kiinni. Ja huomenna aion voittaa korkeanpaikan pelkoni. Tai pelätä, mutta silti mennä!
Koska sitä on rohkeus. Ei sitä, etteikö pelkäisi. Vaan sitä, että toimii siitä huolimatta.

I tend to agree.

Ulkonaliikkumiskiellon aikaan suattaap olla hiljasta kaduilla @ Krabi Town

Wat Pon Jotain. Kuka näitä nyt muistaa.

Life is beach and then you hi!

Meinaatko. Ehkä Hivenen vaarallinen, Suomessa ei ois mitään asiaa olla olemassakaan tämmösiä. 

The Road Goes Both Ways…

Up and Down.

Mittee?

The Views, my man...

King of the Hills @ Railey Beach

Punaisesta neliöstä tähyilin alas kuolevaisiin.

Mummaita.

Tanssikaa, perkeleet, tanssikaa! RHCP - Factory of Faith

In the rainy season

Everything´s eventual.

Tämä päivitys sisältää huonon, läpikirjoitetun runon ja paljon kuvia. Lukeminen omalla vastuulla.

Armeija kaappasi vallan tänään Thaimaassa, luin juuri. Vaikutus minun elämääni? 0. Thaimaa pyörii aika pitkälle turismilla, joten me länkkärit saadaan luultavasti olla rauhassa vaikka jonkinlainen sisällissota syttyisikin. Tiedän harmittavan vähän tilanteesta, yritän opiskella lisää.

Päivitän aika usein tätä. Ainakin vielä. Tykkään tästä. Ei oo pakko lukea!

Krabi Town etelässä. Krabissa. Ihanks tosi. 25 000 asukasta, aika autenttinen meininki. Suurin osa turisteista painuu 20min ajomatkan päässä olevalle Ao Nangin rannalle. Täällä on minusta mukavampaa. Tai mistäs tiedän kun en Ao Nangilla ole käynyt. Pidän kuitenkin tästä paikasta. Paikallinen majatalo on siisti ja simppeli, kustantaa 6e/yö kun on low-season. Söin juuri elämäni parhaimman red-curryn ja tänään olen stressannut kaikesta vähemmän kuin eilen.

Majapaikan loungessa törmäsin arviolta 40v tsekkiläis-kanadalaiseen Georgeen. Opettaa musiikkiteknologiaa ja soittaa saksofonia Kanadassa. Pieni maailma. Reissun ja musiikin yhdistämänä kävimme illalla syömässä keskustassa. Hän höpötti n. 3h kielitieteestä. Oli ilmeisen perehtynyt aiheeseen. Kyseli paljon suomen kielestä, kertoi thaimaan vastaavasta ja omastaan.
Näytin sarjakuvan suomen kielen taivutuksista. (Suomiko muka vaikeaa?) Nauroi katketakseen. Thai se vasta vaikeaa onkin. Toonisena kielenä yhdestä sanasta tulee toinen riippuen äänenpainosta.
Tulin tulokseen, että kieleni rajat ovat maailmani rajat. Tai Wittgenstein kai se joskus tuli, mutta oli oikeassa. George taas oli erittäin mukava mies, opin aivan tajuttoman paljon. Kanadasta.

All that you love will be carried away

Kiipesin tänään Tiikeri-temppelille. Olen alkanut tykkäämään kiipeilystä, apparently. Tai sitten itseni ruoskimisesta. En ole nimittäin eläessäni ollut niin hikinen ja puhki kuin tänään:
1260 askelmaa. Jokainen 25-50cm. Pystysuoraan. No ei ihan. Ehkä jossain 70 asteen kulmassa. Trooppinen ilmasto. Pulssi ehkä 180bpm. Meinasin luovuttaa puolivälissä mutta sitten mietin, että jumalauta. 28v vanhus kiipeää nyt ylös tai kuolee sydänkohtaukseen, alas ei tulla ennen huippua prkl.

Selvisin.

Vaikka pohkeet tärisikin takaisin alhaalla ja pystyin hädin tuskin seisomaan.
Palkinto oli sen mukainen: Aivan järkyttävän hienot maisemat, pilvisyydestä huolimatta.
Ja itsensä voittaminen, jälleen.

Suomessa en piitannut prätkäilystä. Täällä olen tajunnut sen hienouden. Ihan mahtavaa ajella ympäriinsä. Helppoa ja halpaa. Tosin suomessa mulla ei ole korttia. Eikä muuten ole täälläkään.

Sadekausi. Kirjoitan jälleen.

Taivas on silmiä täynnä

minä olen kaukana kotoa

kotoa ja kotimaasta jossa tutut

vieraan kieleen lauseet

menee

miten menee

että kuinka monta rakasta

hautasit tänään

että kasvosi

ovatko nuo sinun kasvosi

ystävä paha

en kuule huutamiseltasi mitään

Ikuinen kesä

mahdoton ajatus

kukat eivät puhkea koskaan

aurinko korventaa kaiken

korventaa ja hymyilee

gammasäteilyllä

varautuneilla hiukkasilla

x-tason flareilla

kevyesti kuin vitsaus

puhaltaa tuulen kädeltään

terminaalishokkiin

mutta ei tähän

Ei koskaan tähän

Ilman yötä

minä valvon päivässä

valveunessa syvässä satamassa

jossa kukaan ei lennä

Kaikki kuolevat

Kaikki kuolevat

totuuden tarkassa maailmassa

ei ole tähtiä

silmiä

virrassa joka vie minua 

aina vain kauemmas mutta

Avaruudessa ei ole suuntia

Ajatuksessa janaa

       

                                          Lineariaa

Sinussa enää mitään minusta

Vai onko

myönnätkö

että se olin minä

siinä puiston laidalla

kesäyönä leikittelin kehollasi

kokosin uudenlaista muotoa joka 

veisi aina pidemmälle kuin edellinen

nyt istun

kissa kiehnää jaloissa

veneet lähtevät yöksi merelle

hirviöt nousevat rannantuntumaan

ne on tapettava jokaikinen

ennen kuin muuttuvat ihmisiksi

ihmisenkaltaisiksi

Meri ei pyydä pääsymaksua

ei tarjoa juomaa puolivälissä

Se vie koko sielun

ei hymyile

ettet itkisi koskaan

ei muista mitään

ettet unohtaisi

Etelää

Kotia

Rantaa tähtien yllä

No prob. Suomessahan mä juoksin 5km lenkkiä kuitenkin.

Öhhöh, huhhuh...

Iihihihihi hohohoho...

Eehehehe huuuhuhuhuhuhu….

Portaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki.

Miinäää ja siiinääää

"Ja sitten sellainen Lauri Tähkän ja Apinan-risteytys irvistys"

Joku on hauska. Ei ollu wifiä. Ruojat! 

Mikään kuva ei tee oikeutusta.

Tämän lähemmäs reunaa ei ollu asiaa minulla. Ei oo hirveesti turvakaiteita...

Mä ja mun mate; 50 Baht. Vai oliko se Buddha. 

Lounaaksi green-currya.

Päivälliseksi red-currya! 

Dancing is life . So go and dance: Coldplay - Charlie Brown

Nataraja...

...if the bell clangs there's only death breath.

Shiva tanssii - ja tuhoaa.

Myönnetään. Olen känniääliö, jos sille päälle satun.
Ja auta armias jos satun. Pitäisi kai juoda vain kun on hyvä fiilis.
Vähänkään ahdistusta tai muuta ja joku asia risoo niin se tulee kyllä selväksi. Noin niin kuin x 10.
Tällä hetkellä jatkan matkaani siis yksin:
Pidimme extemporee-suomen-peli-pitää-juoda-illan ja ajauduimme Jimmyn kanssa seitsemännentoista oluen jälkeen äärimmäiseen riitaan. Meni way over the line puolin ja toisin. Ehkä tiedät minut, ehkä tiedät Jimmyn, mutta me kaksi huonolla tuulella toistemme kanssa emme ehkä ole se paras parivaljakko. Tai olemme, useinkin ja pidän häntä hyvänä tyyppinä mutta nyt sanoin asiat juuri niin pahasti kuin voi vain kuvitella. He häipyivät Aten kaa maisemista mantereelle (Aten yhytän varmaan sit 3vkon päästä).
Toivon kuitenkin, että asiat vielä järjestyisivät jossain vaiheessa parempaan suuntaan Jimmyn kanssa, voitaisiin puhua kun pöly on laskeutunut ja voisimme jatkaa ystävinä.

Sellaista on reissaaminen. Ja ihmissuhteet. Joskus asiat menevät huonosti, vaikkei haluaisikaan.
Niinpä outo horisontti siintää. Horisontissa.
Suomessa pärjäsin yksin, mutta mitenkä täällä? Toispuoljokkee?
Pärjään kai ihan yhtä hyvin. Löytyy se polku, perkele, tai jos ei löydy, niin tehdään tähän sellainen.

Kiipesin "Viewpointille", koska liikaa suklaata. 186m merenpinnasta. Noin tuhat miljoonaa askelta. Saatoin hiota. Suomessa olisin juossut. (Yeah, right…)
Mutta huipulla. Suhteellisen huikea näkymä. On helppo nähdä miksi tsunami murjoi tämän paikan niin pahoin vuosikymmen sitten. Kaksi rantaa, 100m siinä välissä maata.
Puolivälissä kiipeämistä joutui maksamaan 20 bahtia. Pitihän se arvata.
Aionkin lanseerata saman järjestelmän Suomeen ja pystyttää neulamäen näköalatornille kojun, jossa veloitan kaikilta sinne eksyviltä 5e. Eläkerahastot turvassa!

Shiva tanssii - ja tuhoaa - luo uutta - ainoalla tapaa

Ravintolassa pad-thaita nautiskellessani ryhtyi tarjoilija juttelemaan mukavia. Sen, mitä ymmärsin, oli, että hän Burmasta (Myanmar) on. Hän kaksi vuotta englantia opiskellut, nyt täällä töissä, hyvä olla. Myanmarissa asiat huonosti, parempaan suuntaan kuitenkin. Tienaa yhden (1) euron tunnilta, 10h päivässä, 7 päivää viikossa. Kuukauden välein vissiin vapaapäivää tms. Haluaisi tulla Eurooppaan, kuulemma ihmisillä kaikkea, kyseli paljon kotomaastain, sanoo, että olen onnekas.
Niin olen, syyllisenä totesin.

Vaikka ei ole minun vikani, tai ansioni, että synnyin Suomeen, eikä hänen, että syntyi Burmaan.
Toivotin kaikkea hyvää, jätin tippiä ja kiitin keskustelusta, joihin ei suomea hölöttävissä seurueissa pääse. Enkä nyt sano, että Atten ja Jimmyn kanssa huono olisi ollut keskustella, en helvetissä.
Kyllä te tiedätte, jos tämän luette.
Kai minun täytyy olla. Kaikella tapaa. Onnekas. Vaikka olen tyhmä kuin saapas
(viimeisin iskuyritys baarissa, kysykää vaikka toiselta osapuolelta)

vitivalkoinen
oranssipartainen
kaljamahainen
ihmisperse
yhdyssana.

Päättäväisyys ei ole toinen nimeni. Ehkä se on kolmas, kun sitä ei ole. Nyt, koska matkaan yksin, joudun kaivertamaan sen kolmannen nimen passiin. On tultava toimeen oman itsensä kanssa.

Tanssi Shiva - tanssi - ja tuhoa - luo uutta

Evacuate - assemble here...

"Ei ttu tää on taas niin näitä…"

Pad-Thai <3

Et näe hikeäni, beibe, koska mä olen sitä.

There´s some point in your view.

There´s some view in your point.

There´s some you in your viewpoint.

Kaunista päivää, Sinä siellä jossain, ajassa tai paikassa: Calvin Harris - Sweet Nothing

It puts the lotion on it´s skin...

…or else it gets the hose again.

Onni on teonsana.

Lähdimme Ko Phan Nganilta (milloin tulee h ja milloin ei?) kohti Ko Pi Pi:tä. 850bahtia veneestä, bussista ja taas veneestä ei ollut mahdoton hinta, jolla siis siirryimme Siaminlahdelta Andamaaninmeren puolelle.

Pi Pi tuhoutui vuoden 2004 tsunamissa ilmeisesti kokonaan mutta nykyään on jo taas pystyssä tuhansine rihkamakoruineen ja hellomistermassage-tyyppeineen ja turisteineen. Evakuaatio-kylttejä ja merkattu poistumisreitti ylemmille maille on aika jotenkin… HC:n näköinen. Toivotaan, ettei tällä kertaa tule vedenpaisumusta. Tuskin tulee vaan kukapa Äiti Maasta tietää.

Tunnin yöunilla ja aika pitkän matkustuspäivän jälkeen päädyimme sitten Stockholm Syndrome- nimiseen keskustapaikkaan, jossa Jimmy ja Atte pelasivat beerbong-peliä (jossa yritetään heittää pingispallo toisen tuoppiin) ja minä kuuntelin dupsteppiä ja join ehkä muutamankin liikaa.
Pikkutunneilla Atte häipyi ensimmäisenä ja minä pian perästä. Vain huomatakseni, että ovi on lukossa ja Atte kuorsaa tyytyväisenä sisällä. Puolen tunnin ovenhakkauksen jälkeen päätin käydä pitkäkseni pienen bungalowimme terassille ja tilauksestahan tuli sitten monsuunimyrsky.
Ne on muuten ihan vähän kovempia kuin Suomen vastaavat. Vettä tulee sellainen 3m/h, salamia ja meetwurstia lentelee, akkanen jyrisee ja tuulee enemmän kuin Niuvanniemen mielisairaalassa jokakeväisen syysjamboreen aikaan.

Jossain vaiheessa heräsin kuitenkin sisältä, mutta ulkona nukuttu parituntinen aiheutti sen, että muutama tuhat tuhatjalkaisia oli sitten syönyt molemmat kyynärpääni aika punaisiksi. Kutittaa jonkinverran. Pohjetta särkee. Hiki valluu. Näläkä. Missä on mun lihapullat ja perunamuusi häh!

Länkkärilomailua jatkuu vielä viikon verran, ennen kuin siirrymme Malesiaan, josta Jimmy lentää kohti Australiaa ja me Aten kanssa jatketaan kohti Indonesiaa. Siellä saa sitten olla ruohonjuuritasolla, syödä hiekkaa eikä kukaan puhu englantia. Jota ne täälläkin puhuu aika ala-aste tasoisesti. Vaan miksipä valittaisin, ei heidän tarvitse opetella englantia. Tai ei heitä kukaan opeta. Kaikesta kuitenkin selviää hyvin ja paikalliset (joita on tuhatta turistia kohtaan yksi) osaavat perusasiat ja vedet ja ruoat löytyy aina. Ja mangoshaket! Mun uus lemppari. Tai banaanisellainen.

Onni on puhdas t-paita.

Olen ollut aika ahdistunut välillä. Tarvitsen näköjään rauhallisuutta ja tasaisuutta itseluottamukseni pysymiseen hyvällä tasolla. Eilen pelkkä kävely ja ruoan tilaaminen oli jokseenkin vaikeaa. No ehkä jos yöunet jää nollaan, syönyt on viimeksi 8h sitten, vesipullo unohtui ostaa eikä tiedä milloin pääsisi vessaan on aika turvaton meininki ja kaikkia voisi ahdistaa. Minulle perusjutut ei ole kuitenkaan koskaan olleet itsestäänselvyyksiä. Niitä on yrittänyt opetella ja oppinutkin. Että ihmiset ei naura jos sä tilaat ruokaa. Tai tuijota jos kävelet kadulla.

Tämäkin mesta on lähempänä länsimaista kuin aasialaista. Siinä mielessä luulisi, että olisi helppoa. Ja tavallaan onkin. Hyvinkin helppoa. Kaikkea on enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki on myös kalliimpaa kuin mantereella. Ja tällaisessa paikassa, surprise.
Odotan kuitenkin jo autenttisempaa menoa. Jota luultavasti saan vielä kokea kyllästymiseen asti.
Ja jälleen kun on nukkunut, saanut syödäkseen ja maata jalkojensa alle, on olo seesteinen ja hyvä.

Illalla taas keskustaan (jonne kävellään, my god, 500m. Tämä on niin pieni paikka, ettei autoja tai edes mopoja ole). Taidan tilata itselleni Changin ja istua people-watchingin merkeissä. Miettiä asioita, mitkä määrittävät minua. Luulen, että löydän jotain. Palan kosmosta tai empiiristä tuntoa vastakkainasettelusta, ihmisten samankaltaisuudesta, rahan vallasta kulttuurin tuhoamiseen, tai vain huonoista jutuista. Tai sitten niistä hyvistä, joita Jimmyn ja Atten kanssa kyllä riittää. Kolmestaan reissaaminen ressaa välillä, ja kränää tulee mutta pojat on poikia and they´re my niggas. 99 problems but a bitch ain´t one.

Onni on valinta.

Rakkautta, hyvät kanssaihmiset.

Onko se lintu, onko se lentokone?

Pork-kanoita.

Merimiehet. True-sellaiset. Norjasta.

"Näyttäkää hei siltä ku kävelisitte"

Asia selvä. Ajan tästä kuitenkin. Why don´t you kill me.

Pieni tie johti suuriin maisemiin.

I´ll have me some mangoshake, if you please. 

Tai sitten: Man-ko sa-ke, tänk juu.

Kings of the Road.

King of the World.

Chilläyksen ja aamusta asti jatkuneen korvamadon tarjoilee: Hoosianna, Deividin poeka 

Moon is riding high...

...on Koh Pha Ngan. Or the other Koh Phan Nga. Ota nyt selvää kumpi tämä on.

3000 ihmistä rannalla. Taukoamaton trance soi. Jotakuinkin hiljaisella kun tulppien läpi kuulee vielä omia ajatuksiaan katkonaisina. Ihan hauskaa. Tai no. Ei oikein ole bilefiilis. Tuijotan merta pitkän aikaa. Niin yksin kuin tässä väenpaljoudessa voi olla. Odotan kai jotain merkkiä, että tässä on minä. Tästä pitää kulkea, tämä on oikea tie. Mutta täältä ei löydy tienviittoja. Kaikki on neonvaloa ja muovia...

...Seuraavana päivänä on valoisampaa. Hiki valuu koko ajan mutta mieli ei keiku enää tyhjyyden reunalla. Oli hyvä saada ajatella. Jättää pojat tunniksi ja mennä syrjemmälle istumaan. Jotenkin outo tunne kuitenkin oli eilen. Olla yksin kolmentuhannen ihmisen keskellä. Ihan yksin. Ihan hyvin olisi voinut olla tyhjä ranta.

Tästä tulee nyt hirvittävän väärä kuva ehkä. Ei täällä ole asiat huonosti. Kaikki on hyvin. Totuttautuminen jatkuu. Hiekan alta alkaa löytyä kosteampaa kerrosta ja pian luulen löytäväni jonkinlaista maata, jolle voi rakentaa. Sielulle mökkiä. Turvapaikkaa.

Tuntuu vain, että aika harva tiesi eilen, että Kuu oli suoraan yläpuolella. Täytenä ja omituisena. Ei kukaan sinne katsonut. Tai, että 50m päästä olisi päässyt suoraan kävelemään viidakkoon. Noh. Ne oli bileet. Länkkäribileet - ja hyvät sellaiset, joten lakkaan marmattamasta välittömästi.

Haluan olla avoin. Olla esittämättä mitään. Pukeutumiseni ei kerro minusta mitään. Olla minä, tulla minuksi, huutaa ja raivota kun siltä tuntuu, hyppiä pomppia tanssia tuntea. Niihin aion pyrkiä. Eheyteen. Vaan kai se on elämänmittainen matka. Enpä tosin ajatellutkaan, että sielu tai onni olisi jokin yksittäinen asia vaan se kasvaa ja muovautuu matkan varrella. Ja sielulla tarkoitan minuutta, persoonaani, superegoa, en jotain yliluonnosta möykkyä perseen ja pään välissä.

Niin. Pukeutumiseni ei kerro minusta mitään.
Eilen tuli juttelemaan kolme varsin hyvännäköistä brittimuijaa. Sanoivat, että näytämme surffareilta.
Kai se oli hyvä asia. Jäi vain mieleen se, että he yrittivät asettaa meitä johonkin lokeroon, katsoa olisiko jotain kiinnekohtaa paidassa, logoa, tai jotain mikä kertoisi minusta.
Taidan olla kasvanut siitä ulos viime vuosina.
Minä löydyn täältä. En aina edes suuni takaa vaan ajatuksistani ja teoistani. En tiedä mitä väriä tunnustaisin, mitä puoluetta tai aatetta. Kuka tekee oikein, kenelle tai miksi.

Mutta tiesin lähteväni matkalle. Tiesin, että joudun kohtaamaan itseni täällä, ja siihen totta helvetissä pyrinkin. Haastamaan ultimaalisesti kaiken mitä tiedän, ajattelemaan asioita, löytämään sen henkisen kalliopohjan kun ei ole mitään fyysistä kiinnekohtaa millä itseään määrittää :
Ei töitä, ei kotia, ei rukousnauhoja, ei tavaroita. 

Minä. Paljaana. Tässä.

Tule ja koe!

Boys are on the beach.

         

Drunken madness.

Jimmy (se on hyvä muusikko)

Jumallauta pelit katotaan vaikka oltais helvetin seitsemännellä tasolla.

Aamulla klo 06 voi löytää jotain hulppeaa.

Päivän soinnutuksista vastaa: Porcupine Tree - Your Unpleasant Family