Borderline & Beyond: Forgetting Those Who Once Meant Nothing

...or setting fire to sleeping giants…

"Alcohol is the worst substance introduced to man."
- Rasta Fari

"Mahatmahatmahatma."
- Apu Nahasapeemapetilon

From Dusk ´Till Dawn

Tuli mokattua. Pahemman kerran. Siis totaalisesti. Ja tadaa, voitteko arvata mistä syystä.
Kyllä. Me. Suomiurpot apinat. Juotiin Aten kanssa vahingossa aivan totaaliset jurrit.
Ehkä olisi voinut tajuta, että nyt ollaan ulkomailla, ei esim. juhannuksena mökillä tai jossain palatsissa sadan holhoojan ympäröimänä. Nimittäin taisin "torkahtaa" majatalon eteen ja hävitin lompakkoni (jossa ei ollut kyllä yhtään mitään ihan sen takia, jos sen hävitän). Ei, ei ja vielä kerran ei. Ei näin.
Ei todellakaan näin. Ei Suomessa, eikä aivan vitun varmasti jossain Kuala Lumpurin Chinatownissa. Jonkinasteen telekinesia saattaa sittenkin olla olemassa, sillä on Mooses-halkaisee-Punaisen-meren luokan ihme, että minua ei ryöstetty. Tai siis sen lompakon verran taidettiin ryöstääkin mutta se nyt on pieni hinta siihen verrattuna, että tilanne olisi hyvin voinut olla se, että herään alasti ilman passia ja luottokortteja ja reppua ja kaikkea. Heräsin kuitenkin majatalosta ja ihan omasta sängystäkin. Mitään muuta ei hukkunut kuin tyhjä lompakko. Alaovi on täällä lukossa, joten en ole ilmeisesti päässyt sisään yöllä, koska Atte (avaimen vartija) on ollut jostain syystä minua hetken aikaisemmin sisällä akku loppuneena. Olen siis Einsteinina asettunut katukiveykselle muiden kodittomien kanssa lepäämään kuudentoista (16) kaljan jälkeen. Ei mitään hajua miten olen lopulta päätynyt sisälle.
Hävettää ja vituttaa. Ihan super paljon. Ääliö! Superääliö! Järvisimpukan ja aivokuolleen äo!... Huoh. Mutta niin. Tämä ei ole mikään facebook, johon laitetaan ainoastaan kivoja ja kiiltäviä asioita omasta ruusuilla-ma-tanssin-ja-kumiankkana-luokses-pompin elämästä vaan tämä on raadollista ja todenmukaista.
Onpahan sopiva rangaistuskin. Julkinen häpeä.

En ole tippaakaan ylpeä tästä hienosta kokemuksesta mutta näin nyt kävi ja ainut asia
minkä voin tehdä on oppia. Nevermore.
Ugh. Asia ymmärretty ja assimiloitu. I has spoken.

Living Just Enough for the City

Kuala Lumpur. KL. Eli "Muddy confluence" eli "Mutainen yhtymäkohta"(kahden joen, Klangin ja Gombakin.) Parin miljoonan ihmisen asuttama Malesian pääkaupunki. Suurkaupunki siis, vaikka häviääkin väkiluvussa kanssasisarilleen aika roimasti. Suurkaupungilta tämä kyllä tuntuukin ja kaikki ne ovat tai ainakin tuntuvat jossain määrin samanlaisilta:

Matkat kestävät paljon kauemmin kuin pienemmissä kaupungeissa, ihmisiä on hitosti ja kaikilla on kiire johonkin, liikenne on hektistä ja kaikkea on enemmän kuin tarpeeksi. Toivottavasti et järkytykseltä pudonnut penkiltä. Yleensä metrot tai ns. overgroundit (eli katujen yläpuolella kulkevat metrot, oma termi, tiedän, olen nero, saa käytttää) toimivat esimerkillisesti, kuten täälläkin. Noin kymmenen km matka kustantaa 0,5e ja vie ainakin joissain tapauksissa vähemmän aikaa kuin taksilla kurvailu. Saastuttaakin vähemmän. Oikea ekoihminen, minä…

Kävin Camp5:ssä sisäseinäkiipeilemässä. Aasian parhaimpia paikkoja siihen, kuulemma. Olihan se. Vaan koska Aten jalka ei ole vieläkään (6vkon jälkeen mopo-onnettomuudesta) parantunut, jouduin menemään hoodeille yksin ja kiipeilemään yksin. Tämä rajoitti toiminnan ainoastaan seinään, jossa oli automaattinen belay-laite. En osannut mitään… 6a meni, enkä siitäkään ole varma, että menikö edes oikein. Enkö muka kolmessa päivässä oppinutkaan kaikkea kiipeämisestä? Olisiko homma edes hauskaa, jos olisikin oppinut? Tuskinpa. Siispä seinää kohden ja seuraavalla kerralla palkkaan opastajan tekniikkaan. Koska se on kuin tanssia kun joku hyvä kiipeilijä kiipeää. Nopeaa, vaivatonta, teknistä. Tai siltä se näyttää. Minun kiipeäminen on tällä hetkellä samanlaista kuin viulunsoitto kolmen päivän harjoittelun jälkeen. Joka paikkaan koskee mutta Ukko Nooa kuulostaa koko ajan karmeammalta.

Falling towards enemy territory

Otsikot ovat asioita, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. Yhtään hienostelematta tai tarkemmin miettimättä. Katkelmia lyriikoista, lausahduksista, kirjoista ja mistä ikinä. Tekotaidetta? Voisi kuvitella. Mutta minusta ei. Ne ovat vain asioita, jotka alitajunta jostain syystä nostaa esiin. Niillä on tarkoitus ja yhteys, se ei ole aina vain kovin selkeä. Mutta minusta hyvinkin mielenkiintoinen.

RHCP:n Anthony on välillä kirjoittanut tekstejään automaattikirjoituksella, tai ainakin puoliksi. Hän ei kuulemma aina tiedä mitä lyriikkansa merkitsevät mutta nehän merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Lukija vastaa tekstin tulkinnasta, ei kirjoittaja. Tietysti voidaan argumentoida, että hyvä kirjoittaja osaa tuoda jonkinlaisia tarkoituksia selkeästi esille, mutta eihän se nyt aina päde. Näennäismerkityksettömät asiat voivat nekin olla merkityksellisiä. Ja on eri tapoja kirjoittaa. Saarikosken (RIP) Tiarnia-trilogian täydellisen nerokkaat unenomaiset maalaukset ja ylipäänsä runojen usein poukkoileva tyyli vetoaa minuun hyvin paljon. Ja aina löydän ne omat merkitykset jos vain haluan. Vääriä tulkintoja ei voi olla olemassa, ei mitenkään.

Vai mitäpä mieltä olet esimerkiksi RHCP:n laulun pätkästä:
"...The will of God is standing still/Brazilian children get their fill..."

Minun tulkinta on, että mikään ei muutu tällä hetkellä. Tai tarkemmin sanottuna juuri tuolla hetkellä. Pieni maalaus. Ikkuna. Sinä mietit omaa suuntaasi ja Jumala omaansa, Brasilian köyhimmät saavat päivittäisen ruoka-annoksensa.

Ymmärräthän, ystävä hyvä? Jaa toki ajatuksesi kanssani. Hyvä keskustelu tuopin (ei kuudentoista, ei!) äärellä voi parhaimmillaan johtaa jälleen yhden sielun palasen saattamiseen kohdalleen.

Yritän elää hyvin. Opiskella espanjaa, koska olisi hienoa osata kolme kieltä hyvin. Yritän kuntoilla koska en halua laiminlyödä laiminlyötyä kehoani + siitä tulee hyvä olo. Haluaisin oppia kiipeämään hyvin, kepeästi kuin gaselli, koska kiipeily on tekniikka, ei voimalaji.
Yritän ulkoistaa ajatuksiani ja niinhän tässä juuri teenkin mutta haluaisin tehdä sitä myös taiteen keinoin. Kirjoittaa vaikka niitä runoja kun lahjat ei muuhun riitä, eikä kyllä siihenkään. Tehdä musiikkia, josta olen pitänyt pitkän tauon. Sanoin joskus niin paljon niin tekstein kuin kappalein, että takki jäi tyhjäksi. Ja koska taide ammentaa suurista tunteista, joita minä olen pyrkinyt välttämään. Tukahduttamaan. Koska särkynyt sydän. Arveton on arvoton? Ja vaikka kaikki menisikin pieleen, niin ainakin jotain yritin. Ja se lohduttaa. Jos yrittää, eikä siitä huolimatta onnistu, niin ei ole mitään väliä, asia ei ole sitten enää sinun käsissäsi.

Onpas syvällistä tekstiä KFC:n aamupuuron jälkeen. Mitä ne siihen laittoi. Kevennetäänpäs vähän hulvattomilla sarjakuvilla, olkaatten hyvät: Man Vs Magic

Ja korotetaan vielä hulvattomammalla: The Walking Dead - 19 Carl Jokes

Kiitos, olen täällä koko illan.

Kneel and Disconnect and Wait Another Year

Kävimme myös tsekkaamassa KL:n ainoahkon pakollisen nähtävyyden:
Maailman korkeimmat kaksoistornit eli Petronas (Malesialainen öljy- ja kaasuyhtiö) Twin Towers. Lippu kustanti osapuilleen 20e. Ihanan kallista. Kuriositeettina mainittakoon, että lippuja myydään jokaiselle päivälle vain 1200 kpl. Mekin jouduimme ostamaan 24h etukäteen verkosta ja nyt on low-season. Vartin välein pääsee pieni ryhmä hissillä ensin kerrokseen 41. ja sen jälkeen hieman korkeammalla kerrokseen 86. Ensimmäisestä löytyy torneja yhdistävä silta ainoastaan 170m korkeudesta. Toisen hissimatkan jälkeen ahdistaa hivenen kävellä ikkunoille ja katsella alas 450m korkeudesta. Mutta olipahan sen vartin arvoista, ei tuollaisiin rakennelmiin pääse joka päivä Suomessa. Hivenen jäi Puijon tornin näkymät kakkoseksi mutta vain hivenen.

Malesian aika vähenee vääjäämättä. Olisi sata paikkaa missä haluaisi käydä, Singapore, Tiomanin saari… mutta ei. Liian kallista ja Atte lähtee kuukauden päästä Australiaan, minä en tiedä vielä menenkö samaa matkaa. Lähdemme siis torstaina kohti Indonesiaa ja Medania. Lentämällä!
Koska rikkaus ja mullon vara ja länsimainen standardi ja ei oikeesti ollu ku 50e lento ja joku roti ja paksu lompakko. Tai siis tällä hetkellä ei lompakkoa ollenkaan.

Minulla on ikävä kotiin. Pohjoiseen. Täällä lämpötila on koko ajan yli kolmekymmentä. Olen jo tottunut, mutta kaipaan silti Suomea. Jopa kylmyyttä. Sitä, että voi laittaa sukat jalkaan.
Saunaa, kaljaa, jääkaappia, ruoanlaittoa, lihapullia ja perunamuusia, vanhempiani ja siskoani, siskonpoikaa, kavereita. Mutta se on ihan normaalia ja saamapuolelta löytyy aikamoinen liuta asioita, joihin ei Suomessa törmää. Lopulta, kun palaan, luulen, että olen kasvanut ihmisenä ja eläimenä enemmän kuin jos olisin jäänyt sinne murjottamaan. En oikeastaan luule. Tiedän.

Tulta päin! Ugh!

Bussikuski päätti leikkiä Jeesusta ja ajaa meren yli. Tai sitten kyseessä saattoi olla Aasian pisin, 23km pitkä ja kolme kuukautta sitten valmistunut silta. Ei ole edes vielä kartalla.

Komeita rakennuksia. Ja korkeita. Jollekin tämä on varmaan toimisto mutta minulle ei.

Overgroundin kävelysillalta on myös hienoa katsella kuolevaisten kaupunkiin.

Chinatown. Yksi olut. Yksi! Jumalauta yksi!

Maailman paras katuhampurilainen. Kustantaa yhden euron. Oli niin hyvää, että piti tulla takaisin ja tilata kaksi lisää.

Paikallinen huutotorni eli minareetti. "Tulukee rukkoilemmaan saatana! Olioliolioli op pop pop po! Erämaasta kuulin mä, huudon vaienneen!"

Harmoninen molli kuulostaa aina vain eksoottiselta mutta ainoastaan Istanbulissa se on tuonut kylmät väreet kaikuessaan aavemaisena koko kaupungin yllä.