(Bukit Lawang)
…or the betrayal, the betrayed and an ad of blasphemy…
------------------
Medan - Indonesia - 1600 hours
Mitä voi tehdä matkalla Medanista 90km päähän Bukit Lawangin kylään kun tila-auton kuski painaa 40km/h alueella kahdeksaakymppiä punaisten valojen läpi, ajaa luultavasti pilvessä ja 2h yöunilla vastaantulevien kaistaa töötti pohjassa ja kurvaa täysillä bensatynnyreiden välistä ja sitten ojan kautta päästäkseen jälleen yhden auton edelle…?
-Pistää silmät kiinni, nukahtaa ja nauttia kyydistä.
------------------
A.S: Älkää ikinä tukeko palmuöljyn tuotantoa millään tavalla. Vaikka joku saatanan Risto Isomäki suomesta huutelisi, etttä joojoo on hyvä juttu niin hän voisi itse tulla leijonan suuhun kyselemään paikallisilta, mitä he ovat mieltä siitä, että hallitus myy sademetsät ulkomaalaisille, jotka raivaa koko paskan ja pystyttää tilalle jälleen yhden palmuöljy-plantaasin. Jonka jälkeen mitään muuta ei voi enää paikalla kasvattaa ikinä. Ja jos orangi eksyy alueelle... Ennen se kuulemma tapettiin, mutta nyt paikalliset tekevät niin, että kun me länkkärit ostamme heiltä vaikkapa trekkejä, pieni osa rahoista laitetaan syrjään. Jos orangi "eksyy" plantaaseille syömään, vartijat eivät enää ammu vaan soittavat puistonvartijoille tai oppaille ja nämä hakevat eläimen pois. Sitten he maksavat apinan aiheuttamat tuhot syrjään laitetuista rahoista.
Nämä ihmiset haluavat pitää metsänsä. He suhtautuvat viidakkoon erittäin kunnioittavasti ja siksi pärjäävät niin hyvin siellä. On totaalisen väärin, että joku yhtiö tulee ja tuhoaa metsiään, ainoastaan rahan takia. Eikä siitä kärsi ainoastaan paikalliset vaan lopulta myös minä ja sinä!
Liikuttuneena kuuntelin ja ymmärsin miksi ihmiset ovat täällä niin mukavia. He haluavat tänne paljon turisteja, koska me tuomme rahaa ja autamme siten heitä suojelemaan metsiään. Eritoten trekit tuovat rahaa oikeisiin paikkoihin täällä.
Näin se menee. Aion tästedes äänestää vielä enemmän lompakollani, tukea kaikkialla paikallis- ja kestävän kehityksen tuotantoa ja ottaa siten oman oljenkorteni pois monikansallisten riistokapitalistien alati kasvavasta olkilaivasta.
Join the forces! Vive la résistance! ¡Hasta la victoria siempre!
(Arvaamaton albiinoapina käskee teitä käyttäytymään! @ Sumatran Jungle)
I´m trying to forget you
Lento Kuala Lumpurista Medaniin, Pohjois-Sumatralle, Indonesiaan kestää yhden tunnin.
Maailma muuttuu siinä ajassa totaalisesti. Tai ehkei ihan totaalisesti mutta kontrasti kasvaa noin tuhat prosenttia. Ihmiset ovat köyhempiä mutta ystävällisempiä. Kaikki sanovat "sir" tai "brother" ja tammahan kay. Tuntuu siis enemmän kodilta, kuin Malesiassa kun hyppäämme bussiin lentokentältä (joka sitten hajosi välittömästi viiden metrin matkan jälkeen. No, kaikki ulos autosta ja eikun viereiseen…)
Kyyti luvataan irtoavan 10 000 rupialla. Eli alle yhdellä eurolla (1e = n. 16 000 idr).
Oletamme matkan olevan lyhyt. No. Matka onkin. Aika ei. Arviolta 20km matka kestää 1,5h.
Että ottia tuota. Ei haittaa, ei olla jäniksen olkapäällä alasti. Vai miten se meni. Shanti shanti.
Jos liikenne Aasiassa on yleensä kalliokiipeilyä auringon paahteessa, niin täällä se on kalliokiipeilyä auringonpaahteessa, toppatakissa, väärinpäin ja Vesku Loiri reppuselässä.
Jokainen auto ja skootteri ajaa 80km/h tuntivauhdissa milloin vasemmalta milloin oikealta, kaistaviivat, nopeusrajoitukset ja kolmet punaiset valot koko kaupungissa ovat yleisiä vitsejä. Kymmenenvuotias poika seisoo risteyksessä pillin kanssa liikenteenohjaajana, kuski antaa hänelle vauhdista ylävitosen.
Kaistoja suhteellisen kuoppaisilla teillä (suhteellinen tarkoittaa tässä sitä, että suomessa tie olisi ajokiellossa) voi olla kaksi yhteen suuntaan mutta autoja ja skoottereita vierekkäin koko ajan vaihtuvassa määrässä yhden ja kymmenen väliltä. Vaarallisuudesta huolimatta vaihtoehtoja ei ole ja voi vain heittäytyä täälläkin virran vietäväksi. Ei se paljon auta jos kolari on tullakseen vaikka stressitasot huitelisivat Everesteillä. Inshallah. Väestörekisterikeskuksen haltuun.
(Mitä ilmeisemmin ex-puolisoille omistettu hindupatsas… @ BC, KL)
Bussiasemalle saavutaan klo 1800. Viimeinen bussi Danau Toballe on jo lähtenyt. Roskia poltetaan isoissa nuotiossa, bussiasemaa ei erota pellosta ja taksilla luvataan viedä perille 180 000 IDR:llä. Köh köh. Ihan varmasti. Istahdamme katukeittiöön, jossa myyjärouva ei puhu sanaakaan englantia. Elekielellä saamme tilattua nuudeleita kananmunalla (annos paljastuu aivan järkyttävän hyväksi) ja tilannearvioimme. Päätämme, että jäämme Medaniin yöksi, vaikka taksi maksaisikin euroissa noin kympin, sillä ei välttämättä huvita istua 5h tuntemattoman taksikuskin kanssa (oletko nähnyt ikinä hajonnutta autoa 80-luvulta? That´s the one they´re using…) pimeässä näillä teillä.
Nettiä ei ole, eikä mitään tietoa majataloista. Olisi pitänyt varautua mutta luulimme ehtivämme bussiin. Lopulta otamme becakin (paikallinen tuk tuk, eli täällä sivukärryllinen mopo) joka lupaa viedä meidät jonnekin majataloon. Matka kestää yli puoli tuntia, ohiajavat ihmiset nauravat ja vilkuttelevat ja meininki ei voisi olla parempi. Majatalokin paljastuu sopivaksi loukoksi vailla suihkua, lavuaaria tai kahta sänkyä… Voit arvata kumpi voitti patjamajoituksen tuulettimen katveessa.
(My brother from another mother @ Batu Caves, KL)
Illalla alakerran loungessa joku nainen haluaa ottaa kuvia kanssani. Kahteen otteeseen. Hymyilee ja käyttäytyy kuin ihastunut pikkutyttö vaikka onkin samoissa i´issä. Olen erittäin imarreltu. Nainen on hyvännäköinen ja hihittelee koko ajan katsellessaan outoa ja ilmeisen-vaikutuksen-parrallaan-tehnyttä valkonaamaa.
Yö on helvetillisen kuuma. Kämppä komeron kokoinen. Tuuletin tehoton.
Klo 4:30 minareetista joku alkaa huutamaan täysillä rukouksia…
(Medan by night)
And I know that I will
Majatalon pitäjä on sen sijaan mukava. Ihmettelee, miksi kaikki suomalaiset haluavat mennä Toballe. Selitämme Madventuresin vaikutuksen. Heittää hyvää läppää ja ehdottaa, että menisimme sen sijaan Bukit Lawangille viidakkoretkelle, josta pääsee Toballe myöhemminkin.
Lyhyt matka (ehkä 80-90km / 3,5h) ja lupaus hyvästä meiningistä saa meidät suostumaan.
Emme pety. Kylä on mahtava. Erittäin pieni ja kylän halkaisevassa joessa lapset karkeloivat.
Puolelta toiselle liikutaan hivenen hajonnein riippusilloin. Autentiaa! Seikkailua! Juuri tätä! Jokainen paikallinen hymyilee ja sanoo "hello", lapset vilkuttelevat ja taas tytöt pyytävät päästä kuvaan. Kiittävät ja jälleen kuuluu kiljuntaa ja hihittelyä. Epätodellista mutta ei tämä ainakaan itsetuntoa alenna.
Puolelta toiselle liikutaan hivenen hajonnein riippusilloin. Autentiaa! Seikkailua! Juuri tätä! Jokainen paikallinen hymyilee ja sanoo "hello", lapset vilkuttelevat ja taas tytöt pyytävät päästä kuvaan. Kiittävät ja jälleen kuuluu kiljuntaa ja hihittelyä. Epätodellista mutta ei tämä ainakaan itsetuntoa alenna.
Tätä riviä kirjoittaessani on juhannuspäivä. Makaan hyttysverkon alla. Aurinko laskee viidakon taa. Vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla. Ilon ja valon aika. Juopumisen ja hukkumisten.
Täällähän sen tosissaan huomaa, vuodenaikojen eron, joopa joo. Kolme astetta päiväntasaajalta on päivän pituus noin 12h ympäri vuoden. Lämpötila samaten aina kolmekymmentä tai päivällä lähempänä neljääkymmentä, give or take a few degrees. Ah ja voih, perinteinen Indonesialainen hökkijuhannus! Aiomme syödä juhlallisesti, kaipaamme saunaa ja kokkoa, olutta ja makkaraa mutta ei, emme saa mitään näistä koska huomenna, aamuyhdeksältä lähdemme kahden päivän vaellukselle viidakkoon, jossa siis yövymme yhden yön verran. Ainakin orangeja, apinoita, lintuja ja muita kivuuksia pitäisi nähdä, tiikereitäkin kuulemma asustaa mutta yllättäen ne karttavat ihmistä niin tehokkaasti ettei niihin törmätä edes parhaalla tahdolla. Ehkä jos istuisin puussa, jonkinlaisessa avaruuspuvussa kymmenen päivää täysin liikkumatta, voisin yön pimeydessä nähdä varjon 300m päästä.
Edes jälki olisi silti siisti nähdä! (Ei näkynä)
Joten miten matkani meni, kahden päivän päässä tulevaisuudessa oleva minäni?
Tulinko hengissä takaisin?
In a thousand years
Kiitos kysymästä, kaksi päivää lineaarista aikajatkumoa takana oleva minäni, tulit!
Kerrataanpa siis viime päivien seikkailu:
Aten ja saman retken bookanneen 36-vuotiaan ranskalaisen Sandran kera astelimme aamuyhdeksältä kohti majapaikan takana levittäytyvää viidakkoa. Matka on rankka. Maasto erittäin mäkistä, aikamoisissa kulmissa ylös ja alas menemistä. Hikeily alkaa välittömästi ja on jo vartin jälkeen lähinnä naurettavaa. Kosteusprosentti on tasan 100 ja olo on kuin järveen hypänneellä. 7h kävelyä taittaa matkaa arviolta 5-8km, hankala sanoa tarkasti mutta arvio voisi olla jotain tuollaista. Näemme apinoita silloin tällöin puissa. Syömme hedelmiä ja opas väsää lounaankin jossain korkealla.
Apinalajikkeista törmäämme ainakin neljään: Tomas Leaf aka Punky Monkey, Dusty Monkey, oranki ja marakatti. Jos joku vielä on sitä mieltä, että emme polveudu apinoista, hän voi tutkia asiaa aavistuksen enemmän. Ottaa vaikka oman kuvansa ja apinan ja vertailla. Välillä en erota meitä heistä. Anyway, ainut oranki, jonka tapaamme parin metrin päästä on puolivilli Mina, joka on kuulemma aggressiivinen. Kaksi opasta antaa banaaneja ja porkkanoita ja asettuu väliin kun ohitamme hänet (korrputio ulottuu viidakkoon asti Indonesiassa) jolloin Mina ei käy kimppuun ja päästää meidät kulkemaan reviirinsä ohi. Muuten hän kuulemma tarraisi kiinni, eikä päästäisi irti ennen kuin saa ruokaa tarpeeksi. Lovely. Perusnainen.
Saavumme joen rannassa olevaan muovista ja bambuista koostuvaan leiriin alkuillasta, opas alkaa kyhäämään ruokaa ja me hyppäämme jokeen virkistäytymään. Virta on kova ja vesi viileää mutta tässä kuumuudessa? Täydellistä. Illalla kynttilän valossa viidakosta kuuluu tuhansia ääniä (ei tarvitse paljon luonnon äänistä koostuvaa rentoutumiskasettia kuunnella), viidakkotupakka palaa, opas tekee korttitemppuja ja viihdyttää muutenkin väsyneitä länkkäreitä. Pimeys on täydellinen ja sentin alusta kova nukkua mutta pelota ei tippaakaan. Uni on syvä.
Seuraavana päivänä laskemme koskea takaisin kylälle. Yhteensidotuilla traktorinrenkailla. Matka kestää tunnin. Ennen tätä näemme noin kaksi metrisen varaanin leirin kyljessä. Hullun kokoinen.
Aika länsimaista leireilyähän tämä on, eikä mitään todellista survivalia, jota kuulemma sitäkin olisi saatavilla. Opas oli kuulemma joskus tehnyt 28 päivän survival-trekin, jonka aikana oli vahingossa nähnyt Sumatran tiikerinkin. Arkoja otuksia, todella harvinaista. Opas oli tullut ilmeisesti tuulen alta joen törmää pitkän aikaa, eikä kissaeläin ollut tajunnut mitään juomaan tullessaan.
Oppaan tullessa kulman takaa äkisti saattoi niin kissalta kuin eräänlaiselta apinaltakin molemmilta tulla paskat housuun.
Vähänks ois niinku ollu siidee hei!
Retki yhteen sanaan kiteytettynä? Elämys.
(Harvinainen Sumatran tiikeri luontaisessa elinympäristössään)
Or maybe a week
Huomenna joudumme jättämään Bukit Lawangin kylän taakse. Kraaterijärvi Toba kutsuu. Matka voi taas kestää ihan mitä vain ajassa, mutta mihinkäs kiire tässä olisi, virran mukana matka kestää aina niin kauan kuin se kestää.
Olen kovin hiljainen ryhmissä. Jos olen epävarma, sulkeudun. En välttämättä ahdistuen mutta suusta ei tule sanaakaan. Istun ja mietin. Ja sitten taas toisaalta, en tarvitse paljonkaan rohkaisua kun läppä alkaa lentämään niin kuin koen parhaimmillaan olevani: rennosti ja vapaasti. Tämän huomasin ranskalaisen naisen kanssa: hän tuntui nauravan jutuilleni, joten miksipäs lopettamaan.
En hypi vesiputouksiin miettimättä. Olenko tullut vanhaksi. En ole enää kahdeksantoista.
En haluaisi minkään rajoittavan olemassaoloani. Toisaalta taas vesiputoukseen hyppääminen ihan vain jotain itselleen todistaakseen ei kuulosta sekään kovin kaksiselta. Ehkä en halua hypätä vesiputoukseen. Ehkä minä olen sellainen. Haluanko olla sellainen? Mitä voin tehdä itseäni muuttaakseni ja mistä tiedän suunnan? Elämä on osittain (surkeiden) sattumusten sarja mutta kyllä meillä jotain arpaakin on laittaa vetämään. Olosuhteille emme välttämättä voi mitään, mutta jos jollekin asialle voimme ja haluamme muutosta, pitäisi olla rohkea tekemään niin.
Suurin kiitoksin jälleen, Yours Truly:
Kings of the Jungle order you to behave! Or else we´ll take you to the jungle to die with us!
Smart casual...
Chicata. Noin viisisenttinen, äärimmäisen vittumaisen näköinen olento, joka tekee pahaa luultavasti vain kärpäsille.
Bridge over River Kwai. No ei. Bridge over Bukit Lawang.
Täsä mä oon.
Kumipuita. Kuulemma hyvänlaatuinen kumiaines kuljetetaan Eurooppaan ja paskat jätetään sitten Indonesiaan.
Siitä sitä mahlaa valuu. Aika monikäyttöinen aines.
Welcome to the jungle, we have fun and games.
Hmm. Olikohan hänen lajinsa nyt gibbon.
Muutenhan tämä on jälleen selkeä kuin koraani mutta mikä ihme on tuo toinen kuva alhaalla oikealta.
Punky Monkey!
Jättiläismuurahainen. Arvioisin noin 3 cm kookseen.
The trees my man.
Siitä sitä sitten tultiin taas...
Mina. The Queen of the Jungle.
Mona. Hyvä opas.
Sandra oli jälleen kerran lyhyt vaan mukava tuttavuus, as they all tend to are.
Järvisimpukoille sukua olevia apinalajikkeita.
Leiri.
Riverside.
"Et löydä tanssilattialle ikinä/jos ei jalkapohjasi ole niin herkät/että osaat kulkea eteen katsomatta/käärmeen ohi eikä se pelästy/vuorimännyn juurien ohi eivätkä ne vahingoitu"
-Pentti Saarikoski
Syökää enemmän kasviksia ja kuunnelkaa parempaa musiikkia:
